Äiti on nyt vakituisesti hoivakodissa (kerron siitä tarkemmin toisella kertaa). Isä on kotona. Oikeasti hänen pitäisi jo olla sairaalassa, mutta hän ei suostu menemään ja kun hän kuitenkin on ihan järjissään, hänen tahtoaan on kunnioitettava. Yksin hän ei missään nimessä enää pärjäisi, eikä riitä edes, että Rouva O käy kolme kertaa viikossa ja kotisairaanhoito kerran viikossa suihkuttamassa hänet. Minä tietysti käyn harva se päivä, mutta ei sekään riitä. Kun Äiti joutui/pääsi hoivakotiin, Isä oli viikon pari kotona yksin ja sinänsä pärjäsi tällä avustajakokoonpanolla, mutta vähän häntäkin pelotti yöt. Saimme kuitenkin avuksi taas vanhempieni ystävän, joka on yksinäinen sinkkumies ja asuu siskonsa metsämökissä, ilman mitään mukavuuksia, joten hän tuli mielellään avustamaan Isää ja voi nyt olla heillä yötä päivää.
Tämä Ystävä oli suunnitellut, että hän viettäisi joulua sukulaistensa kanssa, mutta voisi tulla kuitenkin yöksi takaisin. Me olimme Miehen kanssa päättäneet jo aikaisemmin, että annamme jouluna kaiken aikamme vanhemmilleni. Meidän lapsista kukaan ei ollut tulossa jouluksi meille, kun suunnitelmissa on, että lähdemme koko konkkaronkka (meidän lapset puolisoineen ja ensimmäinen lapsenlapsemme) uudeksi vuodeksi Saariselälle koko viikoksi (jos vanhempieni kunto sen sallii).
Jouluaattona, aamupäivällä, hain Äidin hoivakodista. Kävimme haudoilla viemässä kynttilöitä. Sen jälkeen tulimme meille syömään jouluruoat. Isä ei pysty enää syömään oikein mitään (hänellähän on kaiken muun lisäksi ruokatorven syöpä). Hänelle ei tule nälkä ja myös nieleminen on välillä hankalaa. Pari haarukallista ruokaa on saattanut mennä tai ehkä pieni karjalanpiirakka. Kotisairaanhoitaja ehdotti apteekista saatavia juotavia ravintolisiä. Ne kelpaavat aina silloin tällöin ja Isä tykkää erityisesti kaakaon makuisesta juomasta. Ne sisältävät kaikkia ravintoaineita ja antavat energiaa.
Eipä se jouluruoka meillekään kauheasti maistunut. Syötiin aika vikkelästi, pakattiin leivonnaiset ja lahjat mukaan ja lähdettiin Isän luo kahville ja loppupäivää viettämään.
Ja se loppupäivä ja ilta oli kamalat. Isällä ei pysynyt mikään sisällä. Ei edes vesi. Pienikin kulaus nestettä sai yökkäämään limaa. Tätä oli tapahtunut jo parina päivänä, mutta nyt oli pahin. Yritimme Miehen kanssa puhua, että ainoa keino on nyt mennä sairaalaan tiputukseen. Ei. Hän ei aio mennä sairaalaan. Lopulta hänelle itsellenkin tuli paniikki, kun jano oli suunnaton, suu kuivui ja olisi halunnut vain juoda vettä oikein lomottamalla. Sain luvan soittaa kotisairaanhoitoon, jospa heillä olisi mahdollista tulla antamaan nesteytystä kotiin. Arvasin jo etukäteen, ettei jouluaattona ole mahdollisuuksia mihinkään ylimääräiseen eikä paikalla ollut yhtään sairaanhoitajaa eikä välineitä tiputusta antamaan. Isä halusi sitten jääpaloja. Jospa ne sulaisivat suussa hitaasti ja pysyisi paremmin sisällä. No, eihän pakasteessa ollut jääpaloja saati edes mitään, millä niitä tekisi. Mies keksi lopulta: hän löysi kertakäyttömukeja, laittoi niiden pohjalle tilkan vettä ja sitten pakasteeseen. Näin saimme kuin saimmekin jonkun ajan päästä lähes jäisen jääpalan Isälle. Kun hän oli sen saanut, hän lopulta nukahti.
Äiti oli tietysti hädissään, istui Isän vieressä ja silitteli hänen luuta ja nahkaa olevaa jalkaansa. Kun Isä nukahti me istuskelimme olohuoneessa ja yritimme jututtaa Äitiä. Avasimme meidän muutamat lahjatkin. Lopulta vein Äidin yöksi takaisin hoivakotiin. Olimme vielä jonkin aikaa Isän luona ja kun Isän Ystävä tuli takaisin, lähdimme me kotiin.
Joulupäivänä hain taas Äidin hoivakodista ja menimme yhdessä Isän luo. Isä oli aivan pirteä! Hän pystyi hieman syömään ja juomaan ja nousi jopa istumaan. Olin ollut aivan varma, että Isä elää viimeisiä hetkiään, mutta nyt hän näytti taas paljon paremmalta.
Kunnes luin nämä: Elämän loppu ja Lähestyvän kuoleman merkit
maanantai 28. joulukuuta 2015
maanantai 30. marraskuuta 2015
Pikavisiitti
 |
| Tasan klo 12.00. Kaamos on alkamassa. Sukset jalkaan ja menoksi. |
Lähdin Saariselälle viikonlopuksi yksin, ihan pikaisesti, perjantai-sunnuntai. Mies meni kavereiden kanssa Rukalle maailmancupeja katsomaan. Lentoihini otin kyllä peruutusturvan, kun en voi nyt olla ollenkaan varma mikä on vanhempieni tilanne lähdön hetkellä.
Mutta nyt nautin! Sitäpaitsi tykkään reissata yksin(kin). Lentokentällä tapasin yhden tutun Pikkukaupungistamme (tuttu jo vuosien takaa mutta harvoin nähdään). Koneeseen mennessä tapasin vanhan koulukaverini 40 vuoden takaa. Hän tuli samaan koneeseen mutta, kun kone oli "pomppukone" eli teki pikaisen välilaskun Kittilässä ja vaihtoi osan matkustajista, niin hän jäi matkan varteen. Koneessa bongasin lentoemännän Pikkukaupungistamme. Olin muutama hetki sitten hänen vetämällään sisäpyöräilytunnilla (ja jonka äidin ja isoäidin tunnen myös!). Kaikkien kanssa ehdin jutella pitkän tovin.
Ivalon kentällä olin pitkään ainoana bussissa, kun minulla oli vain käsipakaasit. Juttelin siinä joutessani kuskin kanssa (odoteltiin siis muita koneessa olleita bussiin). Hän kertoi, että tämän talven aikana (erityisesti joulun ympärillä) Saariselälle on tulossa enemmän charter-lentoja ikinä! Ehkäpä Suomi pääsee pikkuhiljaa jaloilleen!
Mökille tultuani lähdin Partioaittaan ostamaan uusia monoja vanhojen, levahtaneiden tilalle (ja juttelin tutuksi tulleen, ihanan ammattitaitoisen, myyjän kanssa). Kävin ruokakaupassa mutta pois tullessa keksin, että menenpä Pirkon Pirttiin poronkäristykselle. Siellä tutut tarjoilijat toivottivat tervetulleiksi ja höpöteltiin kuulumiset.
Kun reissussa on porukassa, kääntyy helposti vähän sisäänpäin. Yksin kulkiessa näkee ja aistii ympäristön erilailla. Tämä on nyt parasta terapiaa ja antaa vähän etäisyyttä vanhempieni hoitamiseen.
Olin saanut OMT-fyssarilta luvan kokeilla hiihtoa rauhallisesti ja hissukseen leikattua selkääni totutellen. No, perjantaina en ehtinyt ollenkaan hiihtämään, mutta lauantaina "kokeilin" parikymppiä ja sunnuntainakin vielä 10 km. Hyvin kesti selkä, vaikka keli oli vähän lipsuva.
Sinne jäi stressit ja huolet metsään! Ensimmäisenä yönä nukuin kymmenen tunnin yöunet ja nautin, kun ei ollut mitään aikatauluja. Lyhyelläkin irtiotolla voi olla iso merkitys.
maanantai 16. marraskuuta 2015
Minun Egyptini 4
Olimme Miehen kanssa taas Kairossa marraskuun ensimmäisellä viikolla. Olimme järjestäneet matkamme juuri tähän, koska nyt vihdoin "poikamme Ahmed" (josta kerron edellisessä Egypti-postauksessani: Minun Egyptini 3) oli menossa naimisiin.
Lähdimme Helsingistä sunnuntai-iltapäivänä Istanbulin kautta Kairoon. Jo lähtiessä kone oli myöhässä ja niinpä myöhästyimme myös jatkolennolta. Kyllähän me lopulta perille pääsimme, mutta kun alkujaan meidän piti olla perillä Kairon kentällä n. klo 20.30, olimme siellä n. klo 03.00. Hotellihuoneeseen pääsimme lopulta viiden maissa aamulla ja seuraavana päivänä sitten virkeänä töihin.
Maanantaina Ahmed oli meidän ja asiakkaamme kanssa töissä. Hän säteili ja oli onnellinen. Kaikki kävivät jo etukäteen onnittelemassa häntä keskiviikkona olevien häiden johdosta. Inshallah. ("Herran haltuun"/"God Willing" - sanotaan aina, kaiken perään, kun puhutaan tulevasta, vaikka vain seuraavasta päivästä tai hetken päästä tapahtuvasta).
Tiistaina teimme töitä muualla. Tiistain ja keskiviikon välisenä aamuna klo 04.16 tuli WhatsApp-viesti: Sorry to inform you but the wedding has been postponed until further notice. Siis mitä?! Häät peruttu? Onkohan tää jotain pilaa? Päätimme odottaa, jospa tulee jotain selitystä. Ehkä me ei vaan nyt ymmärretä jotain.
Aamulla Mies soitti parille paikalliselle, joiden tiesimme myös tulevan häihin. He eivät olleet saaneet mitään peruutusviestiä. Siis mitä ihmettä? Jossain vaiheessa Ahmed-poika vastasi puhelimeen. Hän oli itkuinen ja shokissa ja kertoi, että viesti pitää paikkansa. Muuta selitystä emme saaneet.
Lopulta "veljeni Ahmed" soitti, että hän on tulossa hotellille tapaamaan meitä. Mies oli vielä töissä, mutta minä olin hotellilla, kun tarkoitus oli ollut, että voin rauhassa valmistautua häihin. Ahmed-veli oli lopulta kolme tuntia kanssani kahvilla. Hän oli aivan järkyttynyt tapahtumien kulusta. Ahmed-veli oli vihdoin saanut juteltua Ahmed-pojan kanssa. Selitys oli, että nuoren parin perheet olivat pitäneet palaveria vielä tiistai-iltana, jotain ristiriitoja oli ilmennyt ja puolilta öin perheet olivat päättäneet, että häitä ei tule.
Edes Ahmed-veli ei voinut käsittää, miten tämä on mahdollista. Hänkin kauhisteli, että jo pelkästään rahaa on mennyt valtavat määrät, kun kyseessä oli parin sadan hengen juhlat, hotellin ballroom varattuna ja koristeltuna, ruuat valmiina, häämatka odottamassa... Tapana on myös, että sulhanen hankkii nuorelle parille uuden asunnon ja sisustaa sen niin, että kaikki on valmiina, kun pariskunta saapuu häämatkalta suoraan uuteen kotiinsa. Vielä maanantaina sulhanen hehkutti meille, miten on ollut kiirettä saada asunto valmiiksi, mutta nyt se on viimeistä silausta vaille valmis.
Ilmeisesti häävieraille ei edes ryhdytty laittamaan mitään yleistä viestiä, vaan suurin osa saapui paikan päälle vain todetakseen, että hääpari ei todellakaan tule paikalle.
Vaikea käsittää, mitä oli tapahtunut. Kaikki olimme äärimmäisen surullisia ja ymmällään.
Perjantain lähdimme kotiin. Onneksi paluumatka sujui kommelluksitta, vaikka Putin oli juuri ilmoittanut venäläisten matkustajien pois siirtämisistä Siinailla tapahtuneen lento-onnettomuuden vuoksi. Ehkä heitä ryhdyttiin kuljettamaan busseilla Kairoon ja sieltä lentäen eteenpäin, kun Kairosta lähtevät lennot eivät lennä Siinain yli. En tiedä, miten veäläisten kuljetukset todellisuudessa tapahtuivat, mutta ainakin me pääsimme ajallaan kotiin.
Kotona katselin Facebook-päivityksiä ja huomasin, että Ahmed-pojan morsian oli lisäillyt päivityksiä oikein urakalla: vitsejä, hupi-videoita, omia kuvia... Vähän tuli mieleen, että ainakaan nämä päivitykset eivät olleet surun murtaman morsiammen päivityksiä... Olisiko kuitenkin ollut niin, että morsian oli jänistänyt viime metreillä? Pariskunta oli kuitenkin jo asunut yhdessä, mutta neljä kuukautta ennen häitä morsian muutti takaisin vanhempiensa luo; hän alkoi järjestellä häitä ja sulhanen uutta kotia ja häämatkaa ym. Tajusimme myös, että heillä on myös aikamoinen ikäero: sulhanen täytti juuri 40 ja luulen, että morsian on nippa nappa 30, voi jopa olla hieman alle. Vaikka sulhanen näytää parikymppiseltä pikkupojalta, tuossa kulttuurissa on kuitenkin aika suuret odotukset jälkikasvusta. Morsiammelle on voinut tulla pakokauhu kaikesta tulevasta, varsinkin kun on taas hetken saanut olla sinkkuna vanhempiensa luon. Omia arvailujamme kaikki, kun yritämme ymmärtää, mitä oikein tapahtui.
Viime viikolla Mies soitteli työasioissa ja siellähän meidän Ahmed-poika oli töissä! Kertoi, että asiat on sovittu ja häät on luultavasti vielä ennen vuoden vaihdetta. Inshallah.
Lähdimme Helsingistä sunnuntai-iltapäivänä Istanbulin kautta Kairoon. Jo lähtiessä kone oli myöhässä ja niinpä myöhästyimme myös jatkolennolta. Kyllähän me lopulta perille pääsimme, mutta kun alkujaan meidän piti olla perillä Kairon kentällä n. klo 20.30, olimme siellä n. klo 03.00. Hotellihuoneeseen pääsimme lopulta viiden maissa aamulla ja seuraavana päivänä sitten virkeänä töihin.
Maanantaina Ahmed oli meidän ja asiakkaamme kanssa töissä. Hän säteili ja oli onnellinen. Kaikki kävivät jo etukäteen onnittelemassa häntä keskiviikkona olevien häiden johdosta. Inshallah. ("Herran haltuun"/"God Willing" - sanotaan aina, kaiken perään, kun puhutaan tulevasta, vaikka vain seuraavasta päivästä tai hetken päästä tapahtuvasta).
Tiistaina teimme töitä muualla. Tiistain ja keskiviikon välisenä aamuna klo 04.16 tuli WhatsApp-viesti: Sorry to inform you but the wedding has been postponed until further notice. Siis mitä?! Häät peruttu? Onkohan tää jotain pilaa? Päätimme odottaa, jospa tulee jotain selitystä. Ehkä me ei vaan nyt ymmärretä jotain.
Aamulla Mies soitti parille paikalliselle, joiden tiesimme myös tulevan häihin. He eivät olleet saaneet mitään peruutusviestiä. Siis mitä ihmettä? Jossain vaiheessa Ahmed-poika vastasi puhelimeen. Hän oli itkuinen ja shokissa ja kertoi, että viesti pitää paikkansa. Muuta selitystä emme saaneet.
Lopulta "veljeni Ahmed" soitti, että hän on tulossa hotellille tapaamaan meitä. Mies oli vielä töissä, mutta minä olin hotellilla, kun tarkoitus oli ollut, että voin rauhassa valmistautua häihin. Ahmed-veli oli lopulta kolme tuntia kanssani kahvilla. Hän oli aivan järkyttynyt tapahtumien kulusta. Ahmed-veli oli vihdoin saanut juteltua Ahmed-pojan kanssa. Selitys oli, että nuoren parin perheet olivat pitäneet palaveria vielä tiistai-iltana, jotain ristiriitoja oli ilmennyt ja puolilta öin perheet olivat päättäneet, että häitä ei tule.
Edes Ahmed-veli ei voinut käsittää, miten tämä on mahdollista. Hänkin kauhisteli, että jo pelkästään rahaa on mennyt valtavat määrät, kun kyseessä oli parin sadan hengen juhlat, hotellin ballroom varattuna ja koristeltuna, ruuat valmiina, häämatka odottamassa... Tapana on myös, että sulhanen hankkii nuorelle parille uuden asunnon ja sisustaa sen niin, että kaikki on valmiina, kun pariskunta saapuu häämatkalta suoraan uuteen kotiinsa. Vielä maanantaina sulhanen hehkutti meille, miten on ollut kiirettä saada asunto valmiiksi, mutta nyt se on viimeistä silausta vaille valmis.
Ilmeisesti häävieraille ei edes ryhdytty laittamaan mitään yleistä viestiä, vaan suurin osa saapui paikan päälle vain todetakseen, että hääpari ei todellakaan tule paikalle.
Vaikea käsittää, mitä oli tapahtunut. Kaikki olimme äärimmäisen surullisia ja ymmällään.
Perjantain lähdimme kotiin. Onneksi paluumatka sujui kommelluksitta, vaikka Putin oli juuri ilmoittanut venäläisten matkustajien pois siirtämisistä Siinailla tapahtuneen lento-onnettomuuden vuoksi. Ehkä heitä ryhdyttiin kuljettamaan busseilla Kairoon ja sieltä lentäen eteenpäin, kun Kairosta lähtevät lennot eivät lennä Siinain yli. En tiedä, miten veäläisten kuljetukset todellisuudessa tapahtuivat, mutta ainakin me pääsimme ajallaan kotiin.
Kotona katselin Facebook-päivityksiä ja huomasin, että Ahmed-pojan morsian oli lisäillyt päivityksiä oikein urakalla: vitsejä, hupi-videoita, omia kuvia... Vähän tuli mieleen, että ainakaan nämä päivitykset eivät olleet surun murtaman morsiammen päivityksiä... Olisiko kuitenkin ollut niin, että morsian oli jänistänyt viime metreillä? Pariskunta oli kuitenkin jo asunut yhdessä, mutta neljä kuukautta ennen häitä morsian muutti takaisin vanhempiensa luo; hän alkoi järjestellä häitä ja sulhanen uutta kotia ja häämatkaa ym. Tajusimme myös, että heillä on myös aikamoinen ikäero: sulhanen täytti juuri 40 ja luulen, että morsian on nippa nappa 30, voi jopa olla hieman alle. Vaikka sulhanen näytää parikymppiseltä pikkupojalta, tuossa kulttuurissa on kuitenkin aika suuret odotukset jälkikasvusta. Morsiammelle on voinut tulla pakokauhu kaikesta tulevasta, varsinkin kun on taas hetken saanut olla sinkkuna vanhempiensa luon. Omia arvailujamme kaikki, kun yritämme ymmärtää, mitä oikein tapahtui.
Viime viikolla Mies soitteli työasioissa ja siellähän meidän Ahmed-poika oli töissä! Kertoi, että asiat on sovittu ja häät on luultavasti vielä ennen vuoden vaihdetta. Inshallah.
lauantai 31. lokakuuta 2015
Hei!
Hei! Pitkästä aikaa!
Eräs blogini lukija jo kyseli kuulumisia, kun en ole päivittänyt tänne pitkään aikaan mitään. En ole unohtanut teitä enkä tätä blogia, vaan vanhempieni tilanne on ollut sen verran aikaa ja voimia vievää, että päätin jättää hetkeksi kaiken ylimääräisen pois.
Toivon, että asiat alkavat pikapuolin olla sen verran kunnossa, että pystyn taas päivittämään tätäkin.
Luulen myös, että minun on helpompi kirjoitella takakäteen, kun on vähän etäisyyttä asioihin enkä ole niin tunneryöpyissäni.
Jaksamista toivotan kaikille omaishoitajille, kunnallisille ja yksityisille kotiavuille, hoivakotien henkilökunnille ja kaikille, jotka hoitavat läheisiään ja heidän asioitaan.
Se on kovaa työtä.
Eräs blogini lukija jo kyseli kuulumisia, kun en ole päivittänyt tänne pitkään aikaan mitään. En ole unohtanut teitä enkä tätä blogia, vaan vanhempieni tilanne on ollut sen verran aikaa ja voimia vievää, että päätin jättää hetkeksi kaiken ylimääräisen pois.
Toivon, että asiat alkavat pikapuolin olla sen verran kunnossa, että pystyn taas päivittämään tätäkin.
Luulen myös, että minun on helpompi kirjoitella takakäteen, kun on vähän etäisyyttä asioihin enkä ole niin tunneryöpyissäni.
Jaksamista toivotan kaikille omaishoitajille, kunnallisille ja yksityisille kotiavuille, hoivakotien henkilökunnille ja kaikille, jotka hoitavat läheisiään ja heidän asioitaan.
Se on kovaa työtä.
tiistai 7. heinäkuuta 2015
Intervallihoitoa
Nyt on Äiti läheisessä hoivakodissa intervallihoidossa. Rouva O. on lomalla kaksi viikkoa ja sen aikaa nyt kokeillaan, miten kaikki sujuu.
Kahtena ensimmäisenä aamuyönä Äiti soitteli Isälle ja minulle omasta kännykästään ja halusi, että hänet haetaan pois. Isä oli jo sitä mieltä, että nyt lopetetaan tämä kokeilu tähän ja haetaan Äiti kotiin. Kolmantena yönä kaikki kuitenkin sujui rauhallisesti.
Olemme käyneet Äidin luona kyläilemässä joka päivä ja jokainen vähän eri aikaan, niin ollaan saatu useampi vierailija ja tunne, että ollaan koko ajan lähellä.
Eilen olin taas käymässä (kolmas kokonainen päivä). Äiti istuskeli kahden muun hyväkuntoisen oloisen rouvan kanssa oman pienryhmänsä keittiö-ruokahuone-olohuoneessa, lauloivat yhdessä ja yksi heistä lausui Eino Leinon runoja (oli Eino Leinon päivä)! Heillä oli oikein leppoisaa ja mukavaa. Vieras ihminen ei välttämättä mitenkään arvaisi, että kyseessä on kolme täysin muistisairasta rouvaa.
Menimme hetken päästä Äidin huoneeseen juttelemaan ja näytin viedon pätkiä Tytär1:n pienestä Vauvasta. Sen jälkeen lähdimme talon takapihalle kävelemään ja ihastelemaan värikkäitä kukkia. Pihalla on myös monitoimiteline, jossa ohjasin Äidille lihaskunto- ja venyttelyliikkeitä. Hänellä oli jalat kovasti turvoksissa, niin saatiin vähän veri kiertämään.
Siellä ollessani Isä soitti, että pari Äidin hyvää ystävää on tulossa illemmalla. Äiti oli heti huolissaan, että onko meillä mitään tarjottavaa. Sanoin, että hänellä on viinirypäleitä ja suklaata, joita voi hyvin tarjota vieraille. Mutta hän oli ihmeissään, että eikö meillä ole yhtään pullaa tai kakkua. Lupasin ostaa ja tuoda hänelle jotain säilyvää vierasvaraa (pikkukeittiössä vieraat saavat itsekin keitellä kahvia).
Äiti oli tosi rauhallinen ja hyväntuulinen. Hän ei kertaakaan sanonut haluavansa pois. Tässä rankan kesän aikana on tullut selväksi, että Äiti on jo täysin disorientoitunut aikaan ja paikkaan nähden. Eli hänellä ei ole ajan tai paikan tajua enää oikein ollenkaan. Tuo ihana hoivakoti tuntuu nyt todella turvalliselta paikalta ja Äitikin viihtyy siellä, kun kaikki asiat eivät ole koko ajan hukassa, kukaan ei hermostu vaikka kaikki ei onnistu heti (Isä on nykyään hyvinkin väsynyt ja hermostuu, kun Äiti kadottaa kaiken, ei löydä etsimäänsä ja kaikki menee jotenkin pieleen).
Mutta. Nyt Isä kuvittelee, että hoivakodissa Äiti parantuu ja sitten he voivat elellä taas rauhassa ihan niin kuin ennenkin. Hän ei tahdo mitenkään ymmärtää, kuinka karmea sairaus Alzheimer onkaan. Isällä on hyvä ystävänsä heillä tämän parin viikon ajan ja tämä ystävä tekee heille ruokaa ja hoitaa huushollia Isän ohjausten mukaan. Isä on hyvällä tuulella ja nauttii, kun toinen tekee kuin ajatus, kaikki hoituu ja asiat ovat kohdillaan.
Isä on kuitenkin täysin unohtanut, miten hankalaa heillä on nyt selviytyä Äidin kanssa arjesta. Kun juttelin Kotihoitopäällikön kanssa, hän sanoi, että vanhempani tarvitsisivat nyt ympärivuorokautista hoitoa. Äidillä alkaa WC:ssä käynnit olla välillä hankalia. Aina hän ei löydä WC:tä - omassa kotona. Tai jos löytää, hän saattaa muistaa laskea päällimmäiset housut alas, mutta pikkuhousut jää paikoilleen. Tai hän ei ollenkaan hahmota, miten pöntölle istutaan... Isä ei mitenkään pysty tarpeeksi auttamaan, kun joutuu ohjaamaan lähinnä puhuen. Puhumalla ei Äitiä saa enää toimimaan oikein. Ja vaikka me asumme vain n. 10 km päässä, en voi olla heillä 24/7.
Itsekin olen ollut täysin loppu. Eräs asiakkaanikin sanoi, että nyt sulla seisoo silmät päässä. Itseään pitää (pitäsisi...) hoitaa, että jaksaa hoitaa toisia.
Kahtena ensimmäisenä aamuyönä Äiti soitteli Isälle ja minulle omasta kännykästään ja halusi, että hänet haetaan pois. Isä oli jo sitä mieltä, että nyt lopetetaan tämä kokeilu tähän ja haetaan Äiti kotiin. Kolmantena yönä kaikki kuitenkin sujui rauhallisesti.
Olemme käyneet Äidin luona kyläilemässä joka päivä ja jokainen vähän eri aikaan, niin ollaan saatu useampi vierailija ja tunne, että ollaan koko ajan lähellä.
Eilen olin taas käymässä (kolmas kokonainen päivä). Äiti istuskeli kahden muun hyväkuntoisen oloisen rouvan kanssa oman pienryhmänsä keittiö-ruokahuone-olohuoneessa, lauloivat yhdessä ja yksi heistä lausui Eino Leinon runoja (oli Eino Leinon päivä)! Heillä oli oikein leppoisaa ja mukavaa. Vieras ihminen ei välttämättä mitenkään arvaisi, että kyseessä on kolme täysin muistisairasta rouvaa.
Menimme hetken päästä Äidin huoneeseen juttelemaan ja näytin viedon pätkiä Tytär1:n pienestä Vauvasta. Sen jälkeen lähdimme talon takapihalle kävelemään ja ihastelemaan värikkäitä kukkia. Pihalla on myös monitoimiteline, jossa ohjasin Äidille lihaskunto- ja venyttelyliikkeitä. Hänellä oli jalat kovasti turvoksissa, niin saatiin vähän veri kiertämään.
Siellä ollessani Isä soitti, että pari Äidin hyvää ystävää on tulossa illemmalla. Äiti oli heti huolissaan, että onko meillä mitään tarjottavaa. Sanoin, että hänellä on viinirypäleitä ja suklaata, joita voi hyvin tarjota vieraille. Mutta hän oli ihmeissään, että eikö meillä ole yhtään pullaa tai kakkua. Lupasin ostaa ja tuoda hänelle jotain säilyvää vierasvaraa (pikkukeittiössä vieraat saavat itsekin keitellä kahvia).
Äiti oli tosi rauhallinen ja hyväntuulinen. Hän ei kertaakaan sanonut haluavansa pois. Tässä rankan kesän aikana on tullut selväksi, että Äiti on jo täysin disorientoitunut aikaan ja paikkaan nähden. Eli hänellä ei ole ajan tai paikan tajua enää oikein ollenkaan. Tuo ihana hoivakoti tuntuu nyt todella turvalliselta paikalta ja Äitikin viihtyy siellä, kun kaikki asiat eivät ole koko ajan hukassa, kukaan ei hermostu vaikka kaikki ei onnistu heti (Isä on nykyään hyvinkin väsynyt ja hermostuu, kun Äiti kadottaa kaiken, ei löydä etsimäänsä ja kaikki menee jotenkin pieleen).
Mutta. Nyt Isä kuvittelee, että hoivakodissa Äiti parantuu ja sitten he voivat elellä taas rauhassa ihan niin kuin ennenkin. Hän ei tahdo mitenkään ymmärtää, kuinka karmea sairaus Alzheimer onkaan. Isällä on hyvä ystävänsä heillä tämän parin viikon ajan ja tämä ystävä tekee heille ruokaa ja hoitaa huushollia Isän ohjausten mukaan. Isä on hyvällä tuulella ja nauttii, kun toinen tekee kuin ajatus, kaikki hoituu ja asiat ovat kohdillaan.
Isä on kuitenkin täysin unohtanut, miten hankalaa heillä on nyt selviytyä Äidin kanssa arjesta. Kun juttelin Kotihoitopäällikön kanssa, hän sanoi, että vanhempani tarvitsisivat nyt ympärivuorokautista hoitoa. Äidillä alkaa WC:ssä käynnit olla välillä hankalia. Aina hän ei löydä WC:tä - omassa kotona. Tai jos löytää, hän saattaa muistaa laskea päällimmäiset housut alas, mutta pikkuhousut jää paikoilleen. Tai hän ei ollenkaan hahmota, miten pöntölle istutaan... Isä ei mitenkään pysty tarpeeksi auttamaan, kun joutuu ohjaamaan lähinnä puhuen. Puhumalla ei Äitiä saa enää toimimaan oikein. Ja vaikka me asumme vain n. 10 km päässä, en voi olla heillä 24/7.
Itsekin olen ollut täysin loppu. Eräs asiakkaanikin sanoi, että nyt sulla seisoo silmät päässä. Itseään pitää (pitäsisi...) hoitaa, että jaksaa hoitaa toisia.
perjantai 26. kesäkuuta 2015
Kuvakavalkadi Saariselältä
Tässä muutamia kuvia Saariselän suunnalta juhannuksen aikaan. Yritän saada tätä aseteltua jotenkin tolkun näköisesti, mutta en tiedä onko vika iPadissä vai minussa, kun tuntuu, että kone ei nyt tottele...
 |
| Kalastajan umelmakauppa Ivalossa. |
 |
| Poroja vasoineen oli paljon liikkeellä. |
 |
| Juutuanjoki Inarissa. |
 Juutuanjoen Jäniskoski |
Jäniskoski
Teimme 10-20 km päivävaelluksia Saariselän alueella.
Sateenkaari metsän päällä.
Iisakkipään kurulla oli lunta.
"Metsän poika tahdon olla..."
Kävimme moikkaamassa Kulta-Paavoa hänen valtauksillaan.
Kulta-Paavon majoitusmökkejä.
torstai 25. kesäkuuta 2015
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)